Äitiydestä

Mieleeni on jäänyt vuosia sitten käyty keskustelu äitiydestä ja äidin tunteista. Nuori, juuri synnyttänyt äiti itki, kun ei tuntenut mitään lastaan kohtaan. Vieraita kävi ihastelemassa, tuore mummo ja muut sukulaiset olivat haltioissaan lapsenlapsesta, uudesta perheenjäsenestä. Äiti vain ihmetteli nyyttiä eikä uskaltanut ääneen sanoa mitä tunsi.

Synnytyksen jälkeen tuhiseva ryppyinen vauva rinnalla. Takana synnytyksen aiheuttama kipu jonka tilalla uupumus kovasta työstä sekä helpotus ponnistelujen päättymisestä. Samalla jännitys siitä, että kaiken uuden ja oudon opettelu on edessä. Ruusunpunainen rakkaus ei olekaan aina ensimmäinen tunne jota tuntee vastasyntynyttä kohtaan.  Kaikki ympärillä usein olettavat äidin olevan onnellinen ja ihastunut, eikä äiti siinä hetkessä aina uskalla sanoa kenellekään, että vauva näyttää lähinnä menninkäiselle ja tuntui vieraalle. Joskus unohtuu, ettei lapsen syntymä tarkoita automaattisesti äidillisten rakkauden tunteiden välitöntä heräämistä. Päinvastoin, on ihan tavallista, että tutustuminen uuteen ihmiseen voi viedä aikaa. Vauva, vaikka onkin ollut mukana yhdeksän kuukautta, on syntyessään vieras ihminen. Vieraaseen ihmiseen tutustuminen ja tunnesiteen vahvistaminen voi viedä hetken. Eikä siinä ole mitään väärää.

Etenkin ensimmäiseen synnytykseen liittyy niin paljon kaikkea uutta. Uusien rutiinien opettelua, toiseen tutustumista sekä jo raskausaikana alkunsa saaneiden haaveiden ja odotusten täyttymistä ja muuttumista todellisiksi. Siinä on helposti kaikesta aivan uuvuksissa. Ihan niin kuin synnytys ei olisi jo riittävä ponnistus. Päässä pyörii yhtäkkiä kaikenlaisia kysymyksiä. Miten pärjään, osaanko tämän tai tuon asian. Mistä tiedän miten toimia, miten imetys ja niin paljon monia muita kysymyksiä, vailla vastauksia. Kaiken lisäksi pitäisi vielä hyväksyä se, ettei tiedä vastauksia, että kaikki on uuden opettelua ja ettei yhtä oikeaa vastausta ole.

Entä sitten imetys? Imettäminen voi tuntua jo ajatuksena hieman pelottavalle. Entä jos se ei onnistu tai se sattuu ja tuntuu erittäin oudolle jopa vastenmieliselle. Ensi-imetys, luulen että lähes jokainen äiti muistaa sen kerran ja siihen liittyvät tuntemukset. Kukaan ei varottanut, että imetys alkuun oikeasti sattuu, eikä kukaan sanonut, että se voi tuoda pintaan kaikenlaisia tunteita. Toisten mielestä ei ole mitään sen ihanampaa kuin tuhiseva vauva rinnalla. Vielä lasten kasvettua ja imetyksen päätyttyä jää se ikävä, vastasyntyneestä rinnalla. Toisten mielestä taas imetys on vauvan ruokintaa, ei sen kummempaa ja toisten mielestä taas itselle täysin vieras ehkä jopa epämiellyttävä kokemus, kipuineen. Se imettääkö äiti vai syöttääkö lastaan pullosta, ei tee äidistä yhtään sen parempaa tai huonompaa äitiä. Jokainen toimii itselleen parhaaksi katsomallaan tavalla.

Kaiken tämän keskellä ei ole ihme, että sitä huomaa ihmettelevänsä kuka tuo pieni menninkäisen näköinen nyytti oikein on. Tai, että olisi kiva, jos joku hoitaisi vauvaa hetken, että saisi nukkua. Kaikki tuntuu välillä olevan tasapainoilua väsymyksen ja tunteiden kanssa. Osittain hormonien aiheuttamaa ylipirteyttä ja samasta syystä johtuvaa tunteiden myllerrystä. Miten siinä kohtaa sitten vielä muistaa, että jopa äidillä on oikeus kaikkiin tunteisiin sekä lupa pyytää apua uupuessaan. Äitiyteen kun vielä edelleen helposti liitetään kaikkivoipaisuuden tunne. Äiti pärjää, osaa, ei väsy eikä kiukustu koskaan. Äitikin kuitenkin on vain ihminen. Ihminen kaikkine tunteineen ja mielialoineen. Ja kyllä, tekee myös virheitä, yhden toisensa jälkeen. Mutta niin kuin kaikki muutkin, oppii virheistään ja ehdottomasti tekee koko ajan parhaansa äitiydessään. Voi kunpa emme laittaisi niin suuria odotuksia äidin ihmeelliselle jaksamiselle.

Entä se äidinrakkaus, se rakkaus kyllä syntyy sieltä. Toisinaan heti vauvan rinnalle saatuaan tai ensimmäisen imetyksen onnistuttua. Se milloin rakkaus syntyy, sillä ei ole väliä. Joskus huomaa vauvan kanssa kotiin päästyään jonkun ajan kuluttua, että tuo pieni tuhiseva nyytti on minun, minun rakas lapseni. Ja sillä hetkellä tajuaa, ettei ole mitään mitä ei lapsen eteen tekisi, ei mitään miltä häntä ei suojelisi, tajuaa että se rakkaus on kaikkein vahvin rakkaus. Äitinä voi olla kaikelta suojeleva leijonaemo tai maailmoja syleilevä äiti joka ohjaa lastaan kokeilemaan itse. Yhtä kaikki, rakkaus on kuitenkin aina lopulta äidin rakkaus, eikä äidin rakkaus lastansa kohtaan kuole koskaan.

Share This:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *